Tässä maassa ihmiset ovat työllistettyjä, mikäli kykenevät tekemään työtä. Tavarataloissa työntekijöitä on aina ylitarpeen. Osa ei tunnu yksinkertaisesti edes tekevän muuta kuin viilaavan kynsiään tai näpelöivän kännykkäänsä. Ostin kattilan ja pari ruokailuvälinettä eräältä astiaosastolta. Touhujani tuli viereen tarkastelemaan parikin myyjää, jotka eivät toisaalta osanneet auttaa, koska eivät osanneet englantia. Kun olin valinnut haluamani tavarat, niin myyjä lähti kiikuttamaan tavaroitani kassalle. Kassalla hän näytti kaulassa olevaa henkilökorttia kassalle, joka nappasi siitä viivakoodin. Tämän jälkeen rahastaja otti rahat vastaan. Tällä välin pakkaaja ehti kassalla kietaisemaan ostokset muovipussiin (jos pariinkin) ja sama hyllyjen välissä kuikuillut henkilö ojensi ystävällisesti ostoksensa minulle. Samaan aikaan kassalla seisoi vielä kaksi muuta tyyppiä aika toimettoman näköisinä. Kattilan ja parin haarukan myymiseen tarvittiin siis kolme henkilöä. Suomessa saman transaktion olisi hoitanut tasan yksi henkilö.
Kauppakeskuksen ovella seisoo aina vartija tai ovenavaaja uniformussa. Välillä ovi on jo valmiiksi auki tai ovi on automaatti ovi eli henkilö vain siesoo ovella ja mahdollisesti tervehtii sisään astuvia asiakkaita. Kauppakeskuksien pihoilla autoja ohjailevat vartijat puhaltavat vinhasti pilleihinsä, kun yrittävät saada autoja ajamaan nopeammin eteenpäin. En tiedä, pysähtyisivätkö autot sitten ilman vartijoiden pilliin puhaltamisia. Onneksi vessassa ei ole kuitenkaan käsipyyhepapereiden ojentajia, kuten Egyptissä oli. Lisäksi tälle henkilölle oli yleensä annettava tippiä kyseisestä palvelusta, joka oli turhauduttavaa, koska osaan itsekin ottaa käsipyyhepaperia seinästä.
Kävin ostamassa koulupukuun kuuluvan vyön ja kravaatin koululla olevasta kaupasta. Reilussa 10 neliön huoneessa oli kolme naista tiskin takana, yksi mies seisoi huoneessa muuten vaan ja kaksi taisi olla vielä toisen tiskin takana. Menimme kyselemään suomalaisvaihtarien kanssa "the school tie and the school belt". Asiaa käytiin moneen kertaa läpi, että mitä me oikein haluamme. No saimme esitetyksi asian, näyttämällä vyön kohtaa ja kravaattia kaulaan. Tämän jälkeen nainen vielä tarjosi minulle puhelinta, johon luulin, että minun pitää esittää tilaukseni. Sanoin puhelimeen, että "one belt and one tie". Puhelimessa toistettiin sanomani ja "yes yes". En kuitenkaan saanut selvää, mitä varten minun piti puhelimeen näitä asioita selittää. Annoin puhelimen takaisin naiselle ja yllättäen toisella tiskillä jo pakattiin meille paperisiin pusseihin vyötä ja kravaattia. Huoneessa ollut mies yritti myös hämmentää soppaa puhumalla huonoa englantia. Lisäksi hän aloitti minulta kyselemään, että mistä olin. Tuli hieman sellainen olo, etten jaksa edes aloittaa kyseistä keskustelua, koska siitä ei mitään kuitenkaan tulisi. Vastasin hänelle kuitenkin from Finland. Hän tiedusteli ilmeisesti myös kaupunkia, johon vastasin Helsinki. Tämän jälkeen hän luuli maan olevan Helsinki. Tämä oli alkoi olemaan minulle vähän liikaa, joten maksoin vyön ja kravaatin ja häivyin. Tässäkin huoneessa vaan porukkaa oli hieman ylitarpeiden. Huoneessa olisi varmasti pärjättä kahdella henkilöllä, mutta onneksi työntekijöitä oli varmuuden vuoksi 6 kpl.
Asuinpaikkani uima-allasta pesee neljä thaimaalaista. Paikalla ilmestyi vielä kaksi muuta työntekijää lisää, jotka eivät oikeastaan osallistuneet siivoukseen.
Tuntuu, että tavaratalossa on sen takia paljon myyjiä, että se kertoo paikan korkeasta tasosta. On tärkeää, että paikka näyttää korkeatasoiselta ja myyjiä on ylitarpeen, koska työvoimahan ei täällä edelleenkään ole ilmeisesti kovin kallista. Ruokakaupassa minun ei välttämättä tarvitse nostaa edes omia ostoksia hihnalle, mikäli joku työntekijöistä kerkeää paikalle tekemään tämän puolestani. Kerroin aiemmin puhelimen hankinta operaatiosta, jossa myyjiä pyöri ympärilläni parhaimmillaan 6.
Busseissa on yleensä rahastaja, joka kerää sisääntulevilta matkustajilta nopealla tahdilla rahaa bussimatkasta. Välillä kuitenkin rahastaja ei kerää rahaa, vaan istuu vain bussin etupenkillä ja juttelee jotain kuljettajan kanssa. Näissä busseissa matkustetaan siis julkisilla varoilla, joka on aina mukavaa. Yhden kerran on käynyt niin, ettei minua ole otettu bussiin kyytiin. Ilmeisesti bussi oli tarkoitettu vain paikallisille. Yritin mennä bussiin, jolloin joku matkustajista osoitti bussin kyljessä olevaa keltaista kylttiä. En jaksanut tästä välittää vaan painelin bussiin sisään. No rappusissa eräs kyytiin tuleva matkustaja koputti selkääni ja näytti, että tämä bussi ei ole sinulle. Silloin koin olevani syrjitty ja päätin kävellä loppu matkan. Ei ole helppoa ulkomaalaisella Bangkokissa.
Tavaroiden tai palvelujen kauppaaminen on Bangkokissa todella yleinen tapa hankkia elantoa. Tämä vaatii kuitenkin jonkun verran rahaa, että kykenee hankkimaan myytävää roinaa ja paikan myydä tätä roinaa. Myyjillä on ilmeisesti aina koko perhe ja kaverit myymässä tavaroita, koska työvoimasta ei yleensä tunnu olevan pulaa myyntikojuissakaan. Osa myyjistä tuntuu olevan todella flegmaattisia aivan kuin myyntityö ei kiinnostaisi yhtään. Toinen yleinen elinkeino on kuljettaa ihmisiä paikasta a paikkaan b. Tuk-tuk-kuskit ovat melko rasittavia, kun koittavat tarjota palvelujaan kauppakeskusten ulkopuolella. Yea.. not interested.. I'm taking the bus. Tuk-tuk -kuskeista löytyy paljon niitä, jotka tarjoavat kyytiä todella halvalla esim. 10-30 bathilla. Tämä tarkoittaa aina sitä, että tuk-tukia sponsoroi jokin rihkama liike, jonne tuk-tuk tuo asiakkaita. Sitten asiakkaiden on pakko ostaa jotain liikkeestä, jotta pääsevät pois. Tämä voi tulla kalliimmaksi kuin se, että ottaa ihan oikean taksin, jolla pääsee yhdellä kertaa haluamaansa osoitteeseen. Myös jotkin taksit tekevät tätä samaa, mutta silloin ne eivät ole mittaritakseja.
Hua Hinissä muutama tuk-tuk ja mopotaksi seisomassa.
Myyntiin menevän roinan, tässä tapauksessa kenkien, roudaamista Chinatownin kapealla kadulla. Perässä hiillostaa vielä omia hyödykkeitä kuljettava skootterikuski.
